Professori McGarmiwa ei pitänyt siitä, että yritin tätä yksin. Hänen mukaansa tunne saattoi olla liian musertava ensimmäistä kertaa muotoaan muuttaville. Kuin matka keijujen maahan, hän oli sanonut. Mutta keskittyminen oli mahdotonta oleskeluhuoneessa Ronin ja Harryn katsellessa puuhiani ja tirskuessa minulle. Jopa tyttöjen makuusalit olivat yllättävän meluisia ovien paukkuessa ja ihmisten kuiskallessa käytävissä nukkuma-aikaan asti. Niinpä olin livahtanut pois joulujuhlista pieneen Rohkelikkotornin sisäänkäyntiä lähellä olevaan syvennykseen meditoimaan.
Professori McGarmiwa oli selittänyt, että niin monet ihmiset eivät pysty tulemaan animaageiksi, koska he avaavat mielensä vain suurille ja komeille eläimille, kuten leijonille, tiikereille tai karhuille. Kuka muka haluaa uurastaa kuukausia vain saadakseen selville, että hänen sisäinen eläimensä on iilimato tai mahdollisesti vesirotta?
Mutta minä en ollut ryhtynyt tähän kohottaakseni itsetuntoani, tahdoin vain tietää miten homma toimi. Olin käynyt läpi eläinsanaston aarremadosta jäälokkiin, ja olin nyt meditoimassa K-kirjaimen kohdalla. Jostain tästä sanastosta löytäisin jotain, mikä tuntuisi oikealta. Otin kenkäni pois ja asetuin mukavasti, tuijotin pieneen käsipeiliin minuutin verran, niin etten voisi unohtaa kuka olin, ristin jalkani ja suljin silmäni. Lausuin sanat ja kävin mielessäni läpi nyt jo tutuksi tulleen lämmittelyrituaalin. Sitten aloin tunnustella sanoja. Kaakkuri? ...ei. Kaaliperhonen? ...ei. Kalalokki? ...ei. Kameli? ...ei. Keisaripingviini? ...ei ....
Katsoin peiliin. Olin käärme! Yök! Toisaalta en voinut olla tuntematta riemua siitä, että olin lopulta onnistunut. Katsoin uudelleen kuvajaistani. Olin kirkkaan värinen punaisine, keltaisine ja mustine raitoineni. Aika sievä, itse asiassa. Vau, näytän ehdottoman myrkylliseltä! Makeeta!
Ja sitten näin liikettä peilissä; takanani oli jotain. Kiepahdin ympäri maistaen ilmassa jotakin herkullista ja etsiydyin maun suuntaan. Jotain lämmintä ja karvaista, sen veri hehkumassa lämpimänä olennon turkin läpi, oudosti näkyvänä minulle... Sieppasin olennon leukoihini ja kuristin sen kuoliaaksi... ja sitten se oli poissa.
... Hups. Tuo oli iljettäväa. Mahtaakohan tuo hiiri olla vieläkin vatsassani, kun muutun takaisin…
Ja sitten yritin muuttua takaisin… enkä pystynyt. Aaaaaah!
Aivoissani suhisivat McGarmiwan opetukset. Tarkoitus luo muodon. Henki hallitsee ainetta. Älä koskaan syö keijujen maan ruokaa tai et pysty palaamaan seitsemään vuoteen. Älä yritä tätä yksin. Voi ei!
Tiesin Professori McGarmiwan olevan yhä joulujuhlissa. Minun oli jotenkin päästävä hänen luokseen. Jotenkin minun oli saatava apua. Seitsemän vuotta! Luikertelin ulos Rohkelikkotornin etuovesta ja kiemurtelin kohti Suurta salia niin nopeasti kuin suinkin pystyin.
Sataa lunta! Pihakiveys oli jäätävän kylmä ja kostea, ja luikerteluni muuttui hitaammaksi ja hitaammaksi… Ai niin, olen kylmäverinen matelija. Eiiiiii! Mutta ennen kuin jäädyin kuoliaaksi askeleet lähestyivät ja sen jälkeen pysähtyivät viereeni. Hagridin ääni kaikui mailien päästä yläpuoleltani: ”Iiik! Käärme!”
”Se on tulipunainen kuningaskäärme. Ei myrkyllinen vaikka sen väritys muistuttaakin erittäin myrkyllistä korallikäärmettä. Punaista ja keltaista... ehkä se on jonkun rohkelikon lemmikki?” Se oli professori Kalkaroksen ääni.
”No, jos se on rohkelikkolemmikki, minun on paras viedä se professori McGarmiwalle.” Hagrid poimi minut maasta, tarttuen minua hännästä, mikä oli epämukavaa, mutta ainakin hänen kätensä olivat autuaallisen lämpimät. Jes! Olen pelastettu!
”Sinun sijassasi en tekisi sitä. Minerva on juonut Albuksen kanssa muutaman joulusnapsin liikaa. En usko, että hän riemastuu, jos työnnät käärmeen hänen vaivoikseen juuri nyt.”
”Oh”, sanoi Hagrid. “No, minulla on mökissäni pieni akvaario –“
Kalkaros kuulosti pyöristyneeltä. ”- Olen nähnyt sen matelijoiden ruumisarkun! Anna se hemmetin käärmeneiti minulle. Annan sen Minervalle huomenna.”
Eiiiiiiiiiih! Mutta Hagrid oli antamassa periksi. ”Käärmeneiti? Mistä tiedät?”
”Vain tyttökäärmeillä on tuollaiset sievät, pienet kiemurahännät.”
Kalkaroksen mielestä häntäni on sievä? Minut siirrettiin käsistä toisiin. Kalkaros piteli minua hellästi käsissään, jotka olivat paljon pienemmät ja viileämmät kuin Hagridin kädet, ja he hyvästelivät toisensa. Sitten Kalkaros katsoi minua suoraan silmiin. ”Olet saanut itsesi kunnon liemeen. Vain rohkelikkokäärme menisi ulos talvella. Yksikään oikea luihuislemmikki ei olisi niin typerä. Minun olisi pitänyt antaa Hagridin sulloa sinut surkeaan, kylmään lasilaatikkoonsa.”
En tulisi ikinä saamaan otollisempaa tilaisuutta. Työnsin pienen kaksihaaraisen kieleni ulos ja näytin kieltä koulun häijyimmälle opettajalle. Prööööt! Hän kohotti kulmiaan ja sulloi minut kaapunsa taskuun. Lämmintä! Viimein! Ja toivottavasti professori McGarmiwa pystyy auttamaan minua huomenna.
Saapuessamme tyrmiin ja laskeutuessamme alas portaita saatoin kuulla professori Kalkaroksen puhuvan itsekseen. ”Mitä ajanhukkaa! Vain koska hän inhoaisi erakon elämää, ei se tarkoita, ettei se minusta voisi olla todella hauskaa! Joulujuhjat ovat syvältä. Olisin voinut käyttää tämänkin ajan kokeilujeni parissa; nyt on liian myöhäistä!”
Puhut itsellesi. Ja käärmeille. Olet kaheli.
Hän veti minut ulos taskustaan saavuttuamme hänen asuntoonsa tyrmissä. Kääntelin päätäni, ympäri ja ympäri. Valkeita seiniä. Kirjahyllyjä. Tavallisen näköisiä tammihuonekaluja. Ei lainkaan mitä olin odottanut. ”Mitä?” hän kysyi minulta. ”Etsitkö paljaaksi kaluttuja ihmisen pääkalloja? Olen niin pahoillani, ne ovat juuri nyt pesussa.”
Miten en ole yhtään yllättynyt, että olet häijy jopa puolustuskyvyttömille pienille elämille...
Hän kantoi minut toiseen huoneeseen ja viskasi minut sängylle. Hän kulki sängyn ympäri mutisten ja hahmotellen nopeasti kuvioita ilmaan sauvallaan. Sitten hän sytytti tulen takkaan ja lähti. Tuli näytti kutsuvalta, joten ajattelin luikerrella sen luokse lämmittelemään, mutta en pystynyt pujahtamaan pois sängystä. Kalkaroksen luoma tuntematon loitsu oli vanginnut minut sisäänsä. Hitto!
Professori Kalkaros palasi hetken kuluttua. Hänen hiuksensa olivat märät, ja hän oli pukeutunut shortseihin ja t-paitaan, jossa teksti ”Snakes Rule” oli painettuna suuren, vihreän käärmeen päälle. Olisin halunnut olla taas ihminen, ihan vain voidakseni tirskua sille. Hän istuutui vuoteelle teekuppeineen, asetteineen ja vaikeaselkoiselta näyttävine aikakauslehtineen.
En ollut ikinä ennen nähnyt häntä jästivaatteissa. Sotkuisimmillakaan liemitunneilla hän ei ikinä edes kääri hihojaan ylös. Kalpeana erottuva piirto hänen paljaassa käsivarressaan muistutti minulle miksi. Peittäisikö hän sen taas, jos tietäisi, että olen todellisuudessa ihminen?
Hän ei tiedä kuka olen… En halua tuijottaa. Katsoin sen sijaan alkemiaa käsittelevää lehteä, jota Kalkaros selaili. ... Se on oikeastaan aika mielenkiintoinen.
Minulla oli taas kylmä, mutta en aikonut hakea lämpöä hänestä. Kiedoin hännänpääni sängyllä lepäävän teekupin kahvan ympärille. Se tuntui aivan lämminvesipullolta. Täydellistä! Taivutin itseäni eteenpäin yrittäen nähdä paremmin tekstin, jota Kalkaros luki samalla kun piteli kiinni kupista, jonka ympärille olin kietonut häntäni. Professori Kalkarosta ponnisteluni tuntuivat huvittavan. ”Käärme, joka osaa lukea? Enpä usko.”
Sihisin ja nyökyttelin päätäni raivokkaasti. Osaanpas!
”No, jos niin sanot, neiti Käärme. En kuitenkaan suostu uskomaan, että käärme voisi lukea tätä artikkelia nopeammin kuin minä. Hypit takuulla vaikeiden kohtien yli.”
No, se oli varsin lähellä totuutta. Hiukan talttuneena vilkaisin takaisin edelliselle sivulle, mikä sai professorin hymähtämään huvittuneena. Hän poimi minut ylös ja asetti polvelleen niin, että näkisin paremmin. ”Harmi, että Hagrid löysi sinut ensin”, hän sanoi. ”Ja vahinko, ettet ole vihreä. Jos et olisi pukeutunut Rupulikon väreihin minulla olisi kiusaus pitää sinut itse. Kadonnut käärme? Ehei, en ole nähnyt. Ei, tämä käärme on ollut minulla vuosia. Olen niin kovin pahoillani, sinun täytyy varmaan ostaa uusi lemmikki. Hahahahaa!”
