Äläkä saata meitä kiusaukseen... Sairaalasiipeen tekemämme retki oli onnistuneesti aiheuttanut sen että olimme hivenen myöhässä jouluaterialta. Olimme jääneet paitsi puheesta ja Hagrid, Draco ja Hermione olivat palanneet sieltä, missä he nyt sitten olivatkaan käyneet, ja pieni pöytä odotti valmiiksi katettuna.   Kaikki tuijottivat meitä, kun Severus ja minä astuimme sisään. Harry näytti vaikuttuneelta. ”Antoiko joku sinulle uuden lemmikin joululahjaksi?” hän kysyi minulta.   ”Ei. Tämä on professori Kalkaros. Hän on... Me olimme... tuota…” Hmm. Miten Severus haluaisi minun selittävän tämän? Katsoin häneen vihjeen toivossa, mutta Severus vain tuijotti minua tyhjästi. ”No, hän on jääkarhu tänään. Hyvänen aika, kylläpä tuo kalkkuna näyttääkin herkulliseltä!” sanoin ja istuuduin Albuksen viereen.

Albus rutisti polveani pöytäliinan alla tervehdykseksi ja virnisti leveästi valkealle karhulle, joka raahusti pöydän luo. ”Lomanviettosi näkyy sujuneen viihdyttävästi, Severus.” ”Aaaaaraaauuh”, sanoi jääkarhu välinpitämättömästi. Harry tuijotti hetken aikaa ja tirskahti. ”Mitä ihmettä sinulle tapahtui? Et voi ottaa pisteitä meiltä tuollaisena, vai voitko! Haha!” ”Herra Potter!” sanoin, mutta Severus otti tilanteen omiin käsiinsä... tuota... käpäliinsä. Hän nousi äkisti, läimäytti tassunsa pöytäliinalle ja kurottautui pöydän yli sulkeakseen Harryn pään valtaviin leukoihinsa. Hän karjui ja kalisutteli neljän tuuman mittaisia hampaitaan varovaisesti Harryn korvien luona ja päästi sitten hänet menemään.

Harry räpytteli silmiään kuolan keskellä. ”Tajuan mitä tarkoitatte, sir”, hän sanoi ja alkoi pyyhkiä kasvojaan lautasliinalla. Äreänä Severus istuutui takaisin ja huomasi sitten Hermionen istumassa vieressään, väristen ja leveästi hymyillen. Severus katsoi kuolaläikkää, jonka hän oli pudottanut Hermionen lautaselle ja kurottautui kuivaamaan sen käpälänsä selkämyksellä. ”Raaaaauuurh”, hän sanoi. Albus nousi ylös sauva kädessään. ”Salli minun auttaa, Severus”, hän sanoi ja heilautti muutamia keltaisia kipinöitä karhua kohti. Severus murisi ja yritti väistää. ”Rooorraaaarroooovoisit yhtä hyvin lähettää minut paketissa suoraan Voldemortille ja päästää minut kärsimyksistäni, senkin manipuloiva, äitelä vanha ukkeli... Ohoh. No, katsos vain, nyt olen puhuva karhu. Kiitoksia kauheasti, rehtori.” Albus iski silmää summittaisesti johonkin Severuksen suuntaan. ”Koska vain, Severus.” ”Ojentaisiko joku kinkkua”, pyysi Severus. Hagrid ja Draco ojensivat kinkun pöydän toisesta päästä. Severus otti koko kinkun kerralla hampaisiinsa ja laittoi sen lautaselleen. Seurasi yleinen hiljaisuus, ja sen jälkeen me kaikki päätimme, että oikeastaan halusimmekin syödä vain paahtopaistia ja kalkkunaa. Aloimme kaikki kierrättää lautasia toisillemme ja siinä hyörinässä unohdimme tyystin, että pöydän toisessa päässä istuvassa karhumaisessa, kinkkua ilman aterimia hienostuneesti järsivässä professorissa, oli mitään outoa.   Keskustelun ja syömisen äänien muodostaman yleisen hälinän suojissa Albus kysyi minulta: ”Joko sinulla on lahjani päälläsi?” ”Eeeeeehkä”, sanoin. Albuksen käsi kosketti taas polveani, kulki ylemmäs reidelleni ja tunnusteli ympäriinsä, kunnes hän oli varma että minä todella olin pukeutunut juovikkaisiin, reiteen asti ulottuviin sukkiin, jotka hän oli minulle antanut. Ja niihin kuuluvaan sukkanauhavyöhön. Jos mahdollista, Albuksen virnistys leveni entisestään. Ehkä se ulottuisi kohta hänen päänsä ympäri, niin että hänen päänsä yläosa putoaisi pois. Läimäytin hänen kättään varovaisesti. ”Myöhemmin, tiikeri.” ”Auu.” Söin vihanneksiani ja salakuuntelin Severuksen ja Hermionen keskustelua tekniikoistani opettaa animaagimuotoja. Heidän ääniään oli hiukan vaikea kuulla Harryn ja Dracon kovaäänisen keskustelun yli. Keskustelu käsitteli – yllätys – huispausta. Tai ehkä sitä olisi paremminkin voinut kuvata riitelyksi huispauksesta; he olivat molemmat hikeentymässä pahemmman kerran. ”Merlin sentään, täällä on kuuma. Avatkaa joku ikkuna”, sanoi Severus. ”Täällä ei ole kuuma; sinä olet jääkarhu. Mene vaikka kieriskelemään lumeen”, sanoi Hagrid. ”Juhla-asusi on kyllä oikein mukava. Hyvin... riemukas.” Neljän tuuman mittaiset hampaat tekevät ivallisesta hymystä hyvin vaikuttavan. ”Riemukas”, sanoi Severus. ”Näytänkö sinusta punanenäiseltä porolta?” Hagrid kaatoi siideriä kurkkuunsa. ”Ääh. Ota kylmä drinkki, sinä karhumainen.... karhuilija.”  Severus kastoi pitkän, mustan kielensä lasiin. ”Yök. Karhut eivät pidä siideristä. Ja täällä on edelleen liian kuuma. Taidan käväistä ulkona haukkaamassa vähän raitista ilmaa.” Myös Hagrid nousi. ”Tulen mukaasi. Aiotko kieriskellä lumessa?” ”… Tuskin.” ”Haastan sinut tekemään lumienkeleitä.” ”Ehdottomasti ei”, sanoi Severus. ”Lyön vetoa, että pystyn tekemään paremman lumienkelin kuin sinä”, sanoi Hagrid. Karhu vilkaisi häneen. ”... Kuinka paljon rahaa sinulla on?” Hagrid avasi oven. ”Laitan pottiin mitä tahansa minulla on taskuissani.” ”Yöks. Mitä sinulla on taskuissasi? Nukan, sisuliskon jätösten ja koiranruokamurujen lisäksi. Mehän puhumme rahasta, eikö?” sanoi Severus ja astui ulos pimeään Hagridin kanssa. Loput meistä istuivat juhla-aterian jäännösten ääressä hiljaisen, tyyväisen turtumuksen vallassa useita minuutteja. Viimein Albus huiskaisi päivällistiskit pois. Pöytäliina ravisteli itseään ja murut ja juomatahrat katosivat. Uusi kattaus ilmaantui pöydälle viimeistä ruokalajia – jälkiruokaa - varten. Hermione kurkisti Harryn ohitse kysyäkseen Dracolta hermostuneena: ”Koska luulet sen ehtivän tänne?” Harry irvisti. Yhtäkkiä tuhkaa lennähti takasta lattialle. ”Nyt”, sanoi Draco. Hermione ja Draco pomppasivat ylös pöydästä ja sieppasivat yhdessä pienen pahvilaatikon, joka ilmaantui tulesta. Minäkin kiiruhdin heidän luokseen tarkastaakseni, mitä heille oli lähetetty. ”Antakaa, kun katson sitä”, sanoin.

”Ei ole aikaa! Siinä he tulevat!” Draco löi laatikkoa sauvallaan, mikä sai sen muuttumaan vihreäksi, ja me kaikki juoksimme takaisin pöydän ääreen, kun Hagrid ja Severus palasivat sisälle. ”Kiitos tyhjästä, senkin vähävarainen vetelys”, sanoi Severus, ravistellen lunta hihoistaan. Oi, katsos vain, hän on taas ihminen. Mistelin vaikutus varmaan lakkasi. Hagrid läimäytti häntä nyt paljon pienempää miestä selkään.

”Auh!” sanoi Severus. “Näpit irti, lihamureke. Ja jos et lopeta typerästä salaisuudestasi jauhamista, pyyhin omakätisesti muistisi.” ”Voi, ei!” huudahdin. ”Eihän Hagrid kertonut sinulle?” Severus katsoi minuun. ”Ei, mutta on säälittävää katsoa, kun hän yrittää omin käsin kirjaimellisesti pidellä kitaansa kiinni. Todellakin, Hagrid, siitä ei olisi mitään vaivaa. Et muistaisi mitään.” ”Luulenpa, että pystyn pitämään kieleni kurissa riittävän pitkään”, sanoi Hagrid. ”Hmm.” Severus veti itselleen tuolin, jota hän ei ollut karhuna käyttänyt, ja istuutui alas. ”Yllätys”, Hagrid sanoi.

”Ääk!” Severus huomasi laatikon lautasellaan, hätkähti selvästi ja vilkaisi Hagridiin. ”Taidat odottaa lähestyvää myrkyttämistäsi innolla, vai, kuollut mies?” Hagrid heilautti kättään. ”Oi, ei se ole minulta.” Hermione sanoi: ”Onpas! Se on Hagridilta, minulta ja Dracolta!” ”Se oli likan idea”, sanoi Hagrid osoittaen Hermioneen. Hermione osoitti takaisin Hagridiin. ”Sinä löysit sen”, hän sanoi. ”Ja Draco auttoi meitä kiertämään... tuota, ei mitään. Se on laillista nyt.” Olin pitänyt Hermionen ideaa hyvänä ja antanut sille luvan. Käärme oli löydetty Hagridin suhteiden avulla ja Draco, joka oli kutsuttu mukaan siinä uskossa että Severuksen olisi vaikeampi kieltäytyä Malfoylta tulevasta lahjasta, oli osoittautunut paljon hyödyllisemmäksin kuin he olivat alun perin osanneet kuvitella. Lahja oli vaikuttanut hyvältä idealta, mutta Severus oli jääräpäisempi kuin luulimmekaan. ”Laillista? Voi, ei, ei, ei. En anna enkä ota vastaan joululahjoja, kaikkein vähiten oppilailta”, hän sanoi. Severus näytti vihaiselta ja nolostuneelta. Aina paitsi opettaessaan Severus kokee huomion keskipisteenä olemisen epämukavaksi. ”Vain tämän kerran, Severus. Ole nyt kunnon kaveri.” Kun Severus näytti tuolta, vain Albus saattoi pakottaa hänet tekemään jotakin. Severus tutki laatikkoa epäluuloisesti. ”Sen on parasta olla olematta mitään kallista.” Hagrid heilautti jälleen kättään iloisesti lasten suuntaan. ”Pikkuiset ja minä jaoimme kustannukset. Eikä se ollut kallis.” Laatikko heilahteli kevyesti. Severus huomasi laatikon kylkiin puhkotut pienet reiät ja näytti kauhistuneelta. ”Voi ei! Se on sisulisko.” ”Eikä ole! Avaa se!” Draco ja Hermione käytännöllisesti katsoen hyppivät ylös ja alas. Harry vain näytti tylsistyneeltä. Severus yritti, mutta hän olisi näyttänyt paljon tuimemmalta ja anteeksiantamattomammalta, jos hän ei olisi samalla punastellut lievästi. Hän nosti kantta. Pienen pieni vihreä pää kurkisti ulos laatikosta ja näytti hänelle kieltä. Hagrid sanoi: ”Se on vasta kuoriutunut. Se on –” ”- sileä viherkäärme. Tiedän. Opheodrys vernalis. Mistä oikein löysitte tämän?” Ja sitten Severus tuntui tajuvan, miten himoitsevalta oli kuulostanut ja harmistui. Hagrid ei ollut huomaavinaan. ”Heh heh. Pidätkö siitä?” ”No… tuota… minä…” Severus näytti onnettomalta. Hän avasi suunsa – ”- Severus”, sanoi Albus, ja kun nuorempi mies katsoi häneen, Albus vangitsi hänen katseensa. ”Sinullahan ei ole lemmikkiä tällä hetkellä”, Hermione sanoi. ”Ja sanoit, että pidät vihreistä käärmeistä.” Hänen katseensa siirtyili Albuksesta Severukseen ja taas takaisin seuraten professorin ja rehtorin välillä käytävää äänetöntä keskustelua. ”… totta”, Severuksen oli lopulta pakko sanoa. ”Joten otat sen?” Hermione kysyi levottomana. ”Minä... tuota... kyllä. Kiitos.” ”Vanukkaan aika!” sanoi Albus odottamattomassa armonpuuskassaan, ja vanukkaiden ilmestyessä taianomaisesti kaikki menivät takaisin paikoilleen. Draco palasi Harryn kanssa käymänsä huispausvälittelyn pariin, ja Hagrid otti kaksi annosta vanukasta. Severus kieltäytyi vanukkaasta ja antoi uuden lemmikkinsä madella ympäriinsä jälkiruokalautasellaan. Hermione virnisti provosoivasti hänelle. ”Nukkuuko se vuoteessanne, professori?”

Back to Didodikali's Lemonade Party.